Historiaa v. 1939 syksystä Raatteessa
Ennen talvisodan syttymistä Raatteessa elettiin kutakuinkin rajakylän normaalia maalaiselämää. Kyläläiset valmistautuivat taas siihen pitkään ja ankaraan talveen. Siihen joka oli ajan saatossa karaissut tämän sitkeän ja työteliään kansan. Siellä he ajoivat hevosillaan puita liitereihinsä ja peittelivät perunakuoppiaan pakkaselta. Naiset kutoivat villasukkia miehilleen savottareissuja varten. Mutta kaikki ei tainnut sittenkään olla niin hyvin kuin äkkiä olisi luullut.
Rajamiehet tiesivät kuitenkin jotain mikä ei viitannut hyvään.
Heillä oli normaalisti yhteys venäläisten kanssa joka torstai klo 12, vaihdettiin posti ja jos ei olut postia sanottiin niet posti ja rastui ja lähettiin kotiin. Mutta jos oli postia se luovutettiin ja kuitattiin, samoin tehtiin molemmin puolin.
Sitten elokuun loppupuolella venäläiset eivät tulleetkaan rajalle, ja siitä tehtiin ilmoitus komppanian päällikölle. Sama toisena torstaina. Tämän jälkeen päällikkö sanoi että rajalle ei saa enää mennä, siis rajavartiointi ei saanut mennä kilometriä lähemmäs rajaa. Tilanne alkoi mennä siihen suuntaan että taitaa tosissaan tulla sota. Sitten huomattiin syyskuun puolella Vasonvaarasta päin valoja taivaalla, jossa oli tietojen mukaan vartio 7 km päässä. Kuului myös moottorien ääniä. Siitä arvioitiin, että siellä liikkui autoja ja muutakin kalustoa siellä liikuteltiin.
Lokakuun alkupäivinä liikenne lisääntyi rajan takana, siellä rupesi kuulumaan enemmänkin kuorma-autojen ja traktorien ääniä ja vielä todettiin että siellä taitaa olla hyökkäysvaunujakin kun niin kova möyrintä kuului. Arveltiin että siellä lisätään joukkoja rajanpintaan.
Näistä kaikista ilmoitettiin päivittäin havainnot komppaniaan. Lokakuun puolivälissä alkoi rajamiesten arvion mukaan olla rajan takana ainakin rykmentti tai ainakin pääosa rykmentistä. Rupesi myös kuulumaan huutoja ja muitakin ihmisten ääniä, mikä viittasi että siellä liikkui suurempia joukko-osastoja. Mieronahon rannasta katsottuna Vasovaaraan päin näkyi todellakin paljon valoja, vaikka siellä oli ikimetsää eikä asutusta missään. Joka oli merkkinä että hyökkäys on tulossa.
Aamulla 30.11 herätettiin lotat vartiolla klo 4 ja sanottiin että klo 5 joudutte lähtemään täältä. Klo 5 aikaan on hevonen valmiina viemään teidät Likoharjuun. Ja niin viiden aikaan lähti lotat vartiolta.
Sodansyttymispäivä eli 30.11. todella sota syttyi.
Klo 7.50 vartiopäällikkö istui miehistön puolen radion ääreen kun vartiomies kiskaisi yllättäen vartiotuvan oven auki ja karjaisi että rajalla ammutaan.
Sovittu oli ettei pitkiä komentoja ole, vartiopäällikkö karjaisi; Asemiin! Silloin alkoi rytinä kämpässä kun kaikki etsivät kamppeitaan. Vartiopäällikkö meni pihalle katsoi rajalle päin missä ammuttiin, ammuntaa kuului Raatejärveltä ja jatkui sitten oikealle, vihollinen hyökkäsi ainakin n. 500 m levyisenä rintamana. Vihollinen ampui kivääreillä ja puoliautomaatti kivääreillä vimmatusti. Sitten vartiopäällikkö juoksi puhelimeen ilmoittamaan komentopaikalle että ryssä tuli yli rajan. Samalla hän otti pari käsikranua pöydältä, toisen laittoi vyöhönsä ja toisen viritti valmiiksi ja jätti sen kouraansa.
Ammunta kuului puhelimeen, kun ovi jäi auki. Hän sanoi että ryssät tuli yli rajan. Sieltä kysyttiin kuinka paljon, hän sanoin komppanian verran ehkä. Käsky tuli että heti Myllypurolle. Käskyä ei noudatettu!
Kun puhelu loppui ja hän meni pihalle ja näki että vihollisia ei ollut näkyvissä, hän hyppäsin raviojaan ja kyykyllään juoksin asemiin. Siellä rupesi katselemaan tilannetta. Huomasi pian että Mieronahon pihassa on hevonen ja ihmisiä pyörii ympärillä. Niitä näytetiin lastaavan kuormaan. Samassa oikealta Hoskosta juoksee nainen ja nuorimies lähelle maantietä ja pysähtyvät siihen katsovat Mieronahoon päin. Vartiopäällikkö huusi heille, tulkaa pois sieltä ja pyysi kaveria menemään vasemmalle sivustalle päivystämmän ettei ne Mieronahon talojen takaa pääse kiertämään meidän selustaan sillä välillä oli iso aukko .
Mieronahon pihasta lähti hevonen tulemaan pillastuneena tielle päin ja kääntyi päätielle, kuorma kaatui ja naiset ja lapset jäivät maahan. Pillastunut hevonen jatkoi matkaansa. Samalla venäläiset ilmestyivät vastakkaiseen metsänreunaan.
Sotamies kysyi eikö noita ammuta tarkoittaen venäläisiä. Vartiopäällikkö sanoi että ei niitä voida siviilit ovat välissä.
Odotetaan mihin tilanne kehittyy sanoi päällikkö ja se kehittyi nopeasti. Vartiolta päin alkoi miehiä tulemaan suoraan näitä siviilejä kohti. Siinä rytäkässä jäi siviilejä valitettavasti vangiksi. Näin ollen ei muuta vaihtoehtoa kuin antaa perääntymiskäsky. Asemasta siirrytään Myllypurolle!
Ja siellähän sai vihollinen maistaa ensikertaa kunnolla suomalaisen korpijääkärin kovuuden ja sitkeyden.
Siellä olivat myös isämme, ukkimme, setämme ja enomme.
Siispä siitä suuri kunnia heille ja kaikille muillekin jotka olivat puolustamassa itsenäistä ja vapaata Suomea.
